— Niin kuin teidän ylhäisyytenne vain itse suvaitsee, sanoi Vampa.
Hän poistui kammiosta.
Karjuen Danglars heittäytyi vuoteelleen.
Mitä nämä miehet olivat? Kuka oli heidän näkymätön johtajansa? Mitä aikomuksia heillä oli hänen suhteensa? Kun kaikki muut voivat lunnailla päästä vapaiksi, miksi ei hän voinut?
Kuolema, äkillinen ja väkivaltainen kuolema oli ainoa, millä hän voi pettää nämä leppymättömät vihamiehensä, jotka näyttivät tuntemattomasta syystä haluavan hänelle kostaa.
Ehkä ensi kertaa pitkän elämänsä aikana Danglars ajatteli kuolemaa sekä kaipauksella että pelolla. Nyt hänen täytyi suunnata katseensa tuohon säälimättömään kummitukseen, joka asuu jokaisen luodun olennon sisällä ja jokaisella sydämenlyönnillä kuiskaa hänelle: Sinä kuolet!
Danglars oli kuin metsän peto, joka metsästyksen alussa vilkastuu, sitten joutuu epätoivoon ja juuri tämän epätoivon ansiosta joskus pääsee pakenemaan.
Danglars ajatteli pakoa.
Mutta seinät olivat kalliota, ja ainoan vapauteen vievän aukon luona istui lukeva mies, ja tämän miehen takana näkyi liikkuvan edestakaisin varjoja.
Kaksi päivää hän pysyi päätöksessään olla allekirjoittamatta, sen jälkeen hän pyysi ruokaa ja tarjosi miljoonan.