Hän löi otsansa maahan ja vaikeni.
— Niin, se on totta, muutamat ovat saaneet kärsiä vieläkin enemmän kuin minä, mutta he olivat ainakin marttyyreja.
— Kadutteko edes? kysyi synkkä ja juhlallinen ääni, joka sai hiukset nousemaan Danglars'in päässä pystyyn.
Hänen heikontunut katseensa koetti erottaa esineitä, ja hän näki rosvojen takana pilarin varjossa viittaan kietoutuneen miehen.
— Mitä minun pitää katua? kysyi Danglars.
— Kaikkea sitä pahaa, minkä olette saanut aikaan, sanoi sama ääni.
— Minä kadun, minä kadun! huudahti Danglars.
Ja hän iski kynsillään laihtuneeseen rintaansa.
— Silloin annan teille anteeksi, sanoi mies, heitti viittansa yltään ja astui eteenpäin tullakseen valoon.
— Kreivi Monte-Cristo! sanoi Danglars kalveten kauhusta vielä enemmän kuin äsken nälästä ja tuskasta.