— Kiitos. Ajatellessani sitä, etten huomenna enää elä, tuntuu sydämessäni sangen suloiselta.
— Ettekö sure ketään? kysyi Monte-Cristo.
— En, vastasi Morrel.
— Ette minuakaan? kysyi kreivi syvästi liikuttuneena.
Morrel vaikeni. Hänen kirkas katseensa himmeni hetkiseksi ja loisti sitten säkenöiden. Suuri kyynel puhkesi siitä ja vieri pitkin hänen poskeaan hopeisena juovana.
— Jätätte kaipauksen maan päälle ja kuitenkin kuolette, sanoi kreivi.
— Minä rukoilen, huudahti Morrel, — älkää enää sanoko sanaakaan, kreivi, älkää pitkittäkö tuskaani!
Kreivi luuli, että Morrel horjui päätöksessään.
Tämän otaksuminen herätti hänessä eloon sen kamalan epäilyksen, jonka hän jo kerran oli Ifin linnassa voittanut.
— Koetan tehdä tämän miehen onnelliseksi, ajatteli hän. — Pidän tätä tekoa aivan kuin painona, jonka heitän vaakalautaan, kun toiseen olen heittänyt tekemäni pahan. Jos nyt petyn, ellei tämä mies olekaan kylliksi onneton ansaitakseen onnen, niin kuinka silloin käy minun, joka en voi unohtaa pahaa muuten kuin muistelemalla hyvää? — Kuulkaahan, Morrel, sanoi hän, — surunne on tavattoman suuri, sen näen kyllä, mutta uskottehan Jumalaan ettekä tahdo panna sielunne autuutta vaaraan.