Morrel hymyili surullisesti.
— Kreivi, sanoi hän, — tiedättehän, etten rakasta imelää runollisuutta, mutta sieluni ei enää kuulu minulle.
— Kuulkaahan, Morrel, sanoi Monte-Cristo, — minulla ei ole sukulaisia maailmassa. Olen tottunut pitämään teitä poikanani. No niin, pelastaakseni poikani olen valmis uhraamaan elämäni ja vielä suuremmalla syyllä rikkauteni.
— Mitä sillä tarkoitatte?
— Tarkoitan sitä, Morrel, että tahdotte jättää elämän sen vuoksi, ettette tunne, mitkä nautinnot suuri rikkaus voi ihmiselle hankkia. Morrel, minulla on lähes sata miljoonaa, annan ne teille. Sellaisella omaisuudella voitte saavuttaa kaiken, mitä haluatte. Oletteko kunnianhimoinen? Kaikki urat ovat teille avoimina. Kääntäkää maailma ylösalaisin, toimikaa kuin mielipuoli, olkaa rikollinen, jos mielenne tekee, mutta eläkää!
— Kreivi, olette antanut minulle sananne, sanoi Morrel kylmästi. — Ja, lisäsi hän katsoen kelloaan, — kello on puoli yksitoista.
— Morrel, aiotteko tehdä sen minun läsnä ollessani, minun kodissani?
— Antakaa minun siis lähteä, sanoi Maximilien synkistyen, — muuten luulen, että rakastatte minua vain oman itsenne tähden.
Ja hän nousi.
— Hyvä on, sanoi Monte-Cristo, jonka kasvot kirkastuivat näiden sanojen aikana. — Te tahdotte sitä, Morrel, ja olette taipumaton. Olette täydellisesti onneton, ja, niin kuin itse sanoitte, vain ihme voisi teidät parantaa. Istukaa, Morrel, ja odottakaa!