— Hän kutsuu teitä, sanoi kreivi. — Hän kutsuu teitä syvässä unessaan, hän, jonka huostaan tahdoitte uskoa kohtalonne, mutta josta kuolema aikoi teidät erottaa. Kaikeksi onneksi minä olin saapuvilla ja voitin kuoleman! Valentine, tästälähin ei teidän enää tarvitse erota toisistanne maan päällä, sillä tavatakseen teidät hän syöksyi hautaan. Ilman minua olisitte molemmat kuolleet, minä annan teidät toisillenne, palkitkoon Jumala minut näiden kahden olennon hengen pelastamisesta!
Valentine tarttui Monte-Criston käteen ja nosti sen huulilleen vastustamattoman ilon vallassa.
— Kiittäkää minua, sanoi kreivi, — kiittäkää minua, kiittäkää yhä uudelleen, vakuuttakaa, että olen tehnyt teidät onnelliseksi! Ette tiedä, kuinka suuresti kaipaan tätä varmuutta!
— Minä kiitän teitä koko sielustani, sanoi Valentine, — ja jos epäilette sanojani, niin kysykää Haydéelta, tiedustelkaa rakkaalta sisareltani Haydéelta, joka on Ranskasta lähdettyämme saanut minut kärsivällisesti odottamaan tätä onnen päivää kertomalla minulle teistä.
— Rakastatte siis Haydéeta? kysyi Monte-Cristo koettaen turhaan salata mielenliikutustaan.
— Koko sielustani.
— Kuulkaa siis, Valentine, pyydän teiltä suurta palvelusta.
— Hyvä Jumala, saanko todellakin sellaisen onnen…?
— Saatte. Olette sanonut Haydéeta sisareksenne. Olkoon hän todellakin sisarenne, Valentine. Korvatkaa hänelle kaikki, mitä luulitte olevanne minulle velkaa, suojatkaa häntä, te ja Morrel, sillä — kreivin ääni tukahtui — sillä tästä lähin hän on yksin maailmassa…
— Yksin maailmassa! toisti ääni kreivin takana. — Miksi?