Monte-Cristo kääntyi.
Haydée seisoi hänen edessään kalpeana ja jäykkänä, silmissään kuolemankauhu.
— Siksi, että huomenna olet vapaa, tyttäreni, sanoi kreivi, — ja saat maailmassa sen aseman, mikä sinulle kuuluu. En tahdo omalla kohtalollani varjostaa sinun elämääsi. Prinssin tytär! Minä annan sinulle takaisin isäsi aarteet ja nimen.
Haydée kalpeni, avasi läpikuultavat kätensä, aivan kuin neito, joka vihkii itsensä Jumalalle, ja sanoi kyynelten tukahduttamalla äänellä:
— Sinä lähdet siis luotani, valtiaani?
— Haydée, Haydée! Sinä olet nuori, sinä olet kaunis, unohda minun nimenikin ja ole onnellinen.
— Tapahtukoon tahtosi, sanoi Haydée. — Unohdan nimesikin ja olen onnellinen!
Ja hän astui askeleen taaksepäin poistuakseen.
— Hyvä Jumala, huudahti Valentine pitäen Morrelin velttoa päätä olkaansa vasten, — ettekö näe, kuinka kalpea Haydée on; ettekö ymmärrä, kuinka hän kärsii?
Haydée sanoi hänelle sydäntäsärkevällä äänellä: