Sanomattomalla ilolla Dantès kuunteli sulkeutuvan lukon kitinää, joka ennen oli aina kouristanut hänen sydäntään. Hän kuuli askelten loittonevan. Kun ne olivat häipyneet, hän syöksyi vuoteensa luo ja siirsi sen syrjään.
Kosteus oli tehnyt rappauksen hauraaksi, ja Dantès näki sydän ilosta sykkien, miten se palasittain irtaantui. Puolen tunnin päästä hän oli irroittanut siitä kourallisen. Matemaatikko olisi tämän perusteella voinut laskea, että noin kahden vuoden työllä voi kaivaa kahden neliöjalan laajuisen ja kaksikymmentä jalkaa pitkän käytävän, ellei kallio satu tielle.
Vanki soimasi itseään siitä, ettei ollut käyttänyt pitkää aikaansa työhön, vaan oli tuhlannut sen toivomiseen, rukoilemiseen ja epätoivoon.
Kun hän kohta tuli olleeksi vankilassa kuusi vuotta, niin minkä työn hän olisikaan saanut aikaan, vaikka hitaastikin edistyen.
Ja tämä ajatus lisäsi hänen intoaan.
Kolmen päivän kuluessa hänen onnistui raapia kaikki rappaus erään kiven ympäriltä. Seinä oli rakennettu muurikivistä ja sinne tänne oli lujitteeksi pantu hakattu kivi. Tällainen hakattu kivi oli nyt paljaana; nyt se olisi ollut saatava paikoiltaan pois.
Dantès koetti kynsillään, mutta ne olivat liian heikot.
Ruukunkappaleet särkyivät, kun hän työnsi ne koloon ja koetti niiden avulla vääntää.
Tuskan hiki kihosi hänen otsalleen. Täytyikö hänen jäädä toimettomana ja hyödyttömänä odottamaan, kunnes naapuri oli tehnyt kaiken tai kenties väsynyt työhönsä!
Silloin heräsi hänessä ajatus.