— Olen hyvä kristitty, sanoi hän peläten, että tämä mies hylkäisi hänet. Vannon Kristuksen kautta, että mieluummin annan surmata itseni kuin annan pyöveleittemme aavistaakaan, miten asioiden laita oikeastaan on. Mutta taivaan nimessä älkää riistäkö minulta seuraanne, älkää riistäkö minulta ääntänne, taikka vannon, sillä olen loppuun asti uupunut, että murskaan pääni seinää vastaan ja kuolemani on teidän syynne.
— Vanhako olette? Äänenne kuuluu aivan nuoren miehen ääneltä.
— En tiedä sitä, sillä en ole laskenut aikaa sen jälkeen kun tulin tänne. Ainoa, mitä tiedän, on se, että olin täyttänyt yhdeksäntoista vuotta tullessani vangituksi helmikuun 28. päivänä 1815.
— Ette siis ole kahtakymmentäviittä vuotta vielä, sanoi ääni. — Sillä iällä ei ihminen ole vielä petturi.
— En olekaan petturi, en ole, vakuutti Dantès. — Sanon uudestaan, että mieluummin annan silpoa itseni kappaleiksi kuin petän teidät.
— Hyvä on, että puhutte minulle. Hyvä on, että pyydätte, sillä aioin laatia uuden suunnitelman ja jättää teidät. Mutta ikänne rauhoittaa minua ja minä tulen luoksenne, odottakaa.
— Milloin?
— Minun täytyy punnita kaikki mahdollisuudet. Odottakaa siksi, kunnes annan merkin.
— Mutta ettehän hylkää minua, ettehän jätä minua yksin, tulettehan luokseni tai sallitte minun tulla teidän luoksenne? Me pakenemme yhdessä, ja ellemme voi paeta, niin puhelemme, te niistä ihmisistä, joita rakastatte, ja minä niistä, joita rakastan. Rakastattehan jotakuta?
— Olen ypöyksin maailmassa.