Tuli yö. Dantès luuli naapurinsa käyttävän hyväkseen yötä ja hiljaisuutta jatkaakseen keskustelua hänen kanssaan. Mutta hän erehtyi. Yö kului, eikä mitään ääntä kuulunut hänen kuumeisesti odottaessaan. Mutta seuraavana aamuna, kun vartija oli tehnyt aamukäyntinsä ja hän oli siirtänyt syrjään vuoteen, lyötiin muuriin kolme kertaa. Hän painui polvilleen.
— Tekö siellä olette? kysyi hän. — Täällä olen!
— Joko vartijanne on poistunut? kysyi ääni.
— Jo, vastasi Dantès, — hän ei palaa ennen kuin illalla. Saamme olla kaksitoista tuntia vapaina.
— Voinko siis toimia? kysyi ääni.
— Voitte, voitte, minä rukoilen teitä, toimikaa heti!
Samassa se osa seinää, johon Dantès nojasi käsiään puoliksi kumarassa kaivamansa kolon sisällä, tuntui alkavan painua. Hän heittäytyi taapäin, ja samassa putosi multaa ja kiviä aukkoon, joka syntyi hänen kaivamansa kolon pohjaan. Tämän aukon pohjalta, jonka syvyyttä hän ei voinut mitata, nousi näkyviin pää, hartiat ja lopulta mies, joka vikkelästi kiipesi ylös.
16. Italialainen tiedemies
Dantès sulki tuon kauan ja kiihkeästi odotetun ystävän syliinsä ja vei hänet ikkunan luo nähdäkseen hänet päivän himmeässä valossa.
Hän oli lyhyenläntä mies, jonka tukan oli enemmän suru kuin ikä harmaannuttanut. Terävät silmät välkkyivät tuuheiden, harmahtavien kulmakarvojen alta, musta parta ulottui rinnalle asti. Hänen syvien ryppyjen uurtamat kasvonsa ja voimakkaat piirteensä puhuivat miehestä, joka on tottunut käyttämään enemmän henkisiä kuin ruumiillisia voimiaan. Hänen otsaltaan virtasi hiki.