Hän näytti olevan noin kuudenkymmenenviiden korvilla, vaikka hänen vilkkaista liikkeistään saattoi päättää, että hän olikin nuorempi, vaikka pitkällinen vankeus oli hänet vanhentanut. Hänen pukunsa oli riekaleina.
Jonkinmoisella nautinnolla hän otti vastaan nuoren miehen innostuneet ystävyyden osoitukset. Hänen jäätynyt mielensä näytti hetkiseksi lämpenevän ja sulavan tämän kiihkeän luonteen kosketuksesta. Lämpimästi hän kiitteli Dantèsia hänen sydämellisyydestään, vaikka hän olikin suuresti pettynyt kohdatessaan uuden tyrmän siellä, missä odotti löytävänsä vapauden.
— Katsokaammehan ensiksikin, sanoi hän, — voimmeko salata vartijalta käytävän aukon. Koko rauhamme tulevaisuudessa riippuu siitä, etteivät he huomaa, mitä on tapahtunut.
Hän kumartui aukon puoleen, nosti vaivatta raskaan kiven ja asetti sen paikoilleen.
— Kivi on hyvin huolimattomasti irroitettu, sanoi hän päätään pudistaen. — Eikö teillä ole työaseita?
— Onko teillä niitä? kysyi Dantès kummastuneena.
— Olen tehnyt muutamia. Paitsi viilaa on minulla kaikki mitä tarvitsen, taltta, pihdit, vipu.
— Olisinpa halukas näkemään nuo kärsivällisyytenne ja kekseliäisyytenne aikaansaamat työkalut, sanoi Dantès.
— Tässä on ensiksikin taltta.
Ja hän näytti terävää ja pitkää rautaa, joka oli kiinnitetty pyökkipuiseen varteen.