— Odottakaahan … tunsiko Danglars Fernandin?
— Ei … tunsi… Minä muistuttelen…
— Mitä?
— Kihlajaisteni edellisenä iltana näin heidät yhdessä ukko Pamphilen ravintolan lehtimajassa. Danglars oli ystävällinen ja laski leikkiä, Fernand oli kalpea ja rauhaton.
— Olivatko he kahden?
— Eivät, heidän seurassaan oli kolmaskin toveri, jonka hyvin tunsin ja joka epäilemättä oli tutustuttanut heidät toisiinsa, muudan räätäli Caderousse; mutta hän oli humalassa; odottakaahan … odottakaahan… Kuinka en muistanut sitä? Viereisellä pöydällä oli mustepullo, paperia ja kyniä. (Dantès nosti kätensä otsalleen.) Oi, noita roistoja, noita roistoja!
— Tahdotteko vielä tietää lisää? sanoi apotti nauraen.
— Tahdon, tahdon, sillä te näette selvästi kaiken. Tahdon tietää, miksi minua ei kuulusteltu muuta kuin yksi ainoa kerta, miksi en joutunut tuomarin eteen ja miksi minut tuomittiin ilman tutkintoa.
— Tämä kohta on sotkuisempi, sanoi apotti, — oikeuslaitoksella on omat synkät ja salaperäiset temppunsa, joista on vaikea päästä selville. Se, mitä tähän asti olemme tehneet noiden molempien ystävienne suhteen, on ollut vain lasten leikkiä; tässä kohdassa tarvitsen tarkempia tietoja.
— Kyselkää, sillä näettehän selvemmin elämääni kuin minä itse.