— Oli.
— Tuo kunnon prokuraattorin sijainen poltti, hävitti kirjeen?
— Niin.
— Tuo Noirtier … mikä sokea raukka olettekaan … tiedättekö, mikä oli tuo Noirtier? — Tuo Noirtier oli hänen isänsä.
Jos salama olisi iskenyt Dantèsin eteen ja avannut kuilun, joka ulottui helvettiin asti, ei se olisi tehnyt niin äkillistä, niin sähköistä, niin murskaavaa vaikutusta kuin nämä odottamattomat sanat; hän nousi, tarttui molemmin käsin päähänsä aivan kuin estääkseen sitä halkeamasta.
— Hänen isänsä! Hänen isänsä! huudahti hän.
— Niin, hänen isänsä, jonka nimi on Noirtier de Villefort, jatkoi apotti.
Kaikki, mikä siihen asti oli ollut Dantèsille hämärää, tuli nyt äkkiä päivänselväksi. Villefort'in kummallinen käytös kuulustelun aikana, hävitetty kirje, vaadittu vala, virkamiehen melkein rukoileva ääni, kaikki se johtui hänen mieleensä; hän kiljahti, horjui aivan kuin humaltunut ja riensi käytävään, jonka kautta hän pääsi apotin huoneesta omaansa.
— Minun täytyy saada olla yksinäni, sanoi hän, — ajatellakseni tätä kaikkea.
Palattuaan tyrmäänsä hän vaipui vuoteelleen, jossa vanginvartija illalla tullessaan tapasi hänet istumassa katse tuijottavana, kasvot vääntyneinä, mutta liikkumattomana ja mykkänä kuin kuvapatsas.