Nuori mies hyökkäsi käytävän aukkoa kohden, pujahti sinne, siirsi laatan päänsä päällä paikoilleen ja palasi kammioonsa.
Hiukan sen jälkeen aukeni hänen kammionsa ovi vuorostaan, ja vartija näki vangin entiseen tapaansa istumassa vuoteella.
Tuskin hän oli mennyt, tuskin oli hänen askeltensa ääni lakannut kaikumasta, kun Dantès levottomana, ajattelemattakaan syömistä, palasi samaa tietä kuin oli tullut, nosti laatan ylös ja astui apotin huoneeseen.
Tämä oli tullut tajuihinsa, mutta makasi vielä liikkumattomana ja voimattomana vuoteellaan.
— En luullut enää saavani nähdä teitä, sanoi hän Dantèsille.
— Miksi ette? kysyi nuori mies; — luulitteko siis kuolevanne?
— Mutta onhan kaikki valmiina pakoa varten, ja odotin teidän pakenevan.
Suuttumuksen puna nousi Dantèsin poskille.
— Ilman teitä! huudahti hän. — Uskotteko todellakin, että olisin voinut niin tehdä?
— Nyt huomaan erehtyneeni, sanoi sairas. — Olen hyvin heikko, aivan murtunut, menehtynyt.