— Rohkeutta, voimanne palaavat kyllä, sanoi Dantès istuutuen vuoteen viereen ja tarttuen Farian käsiin.
Apotti pudisti päätään.
— Tätä edellisellä kerralla puuska kesti puolen tuntia, jonka jälkeen minun oli nälkä ja nousin omin voimin. Tänään en voi liikuttaa oikeata kättäni enkä jalkaani. Pääni on raskas, ja se ilmaisee aivoissa tapahtuneen sisäisen vuodon. Kolmannella kerralla jään aivan liikkumattomaksi tai kuolen heti.
— Ei, ei, olkaa varma siitä, te ette kuole; jos kolmas kohtaus tulee, niin olette silloin vapaa. Me pelastamme teidät samoin kuin tälläkin kertaa, ja paremmin kuin tällä kertaa, sillä meillä on silloin apua.
— Ei, ystäväiseni, sanoi vanhus, — älkää pettäkö itseänne. Äskeinen taudinpuuska on tuominnut minut ikuiseen vankeuteen. Paetakseen täytyy voida kävellä.
— No niin, me odotamme viikon, kuukauden, kaksi kuukautta, jos niin tarvitaan. Sinä aikana voimanne palaavat. Kaikki on valmiina pakoamme varten, ja voimmehan vapaasti valita ajan ja hetken. Sinä päivänä, kun tunnette jaksavanne uida, no niin, sinä päivänä panemme tuumamme täytäntöön.
— Minä en enää koskaan voi uida, sanoi Faria; — tämä käsi on herpaantunut ainiaaksi. Kohottakaahan sitä, niin näette, kuinka se painaa.
Nuori mies kohotti käsivartta, joka putosi hervottomana alas. Hän huokasi.
— Näettehän, Edmond? sanoi Faria. — Uskokaa minua, tiedän kyllä mitä sanon. Sen jälkeen kun ensi kerran sain tämän taudinpuuskan, en ole lakannut miettimästä. Odotin sitä, sillä se on sukuperintö; isäni kuoli kolmanteen puuskaan, isoisäni samoin. Lääkäri, joka valmisti minulle tämän lääkkeen, oli kuuluisa Cabanis, ja hän ennusti, että minulle käy aivan samoin.
— Lääkäri erehtyy, huudahti Dantès. — Ja mitä tuohon herpaantumiseen tulee, niin se ei haittaa; minä otan teidät selkääni ja uin sillä tavoin.