— Lapsi, sanoi apotti, — olette merimies, olette uimari, tiedätte, että moinen taakka selässään mies ei jaksa uida enempää kuin viisikymmentä uintivetoa. Älkää hautoko unelmia, joita ei edes hyvä sydämenne voi pitää mahdollisina. Minä jään siis tänne siksi, kunnes koittaa vapauteni eli kuolema. Mitä teihin tulee, niin paetkaa, lähtekää! Te olette nuori, väkevä ja notkea, älkää välittäkö minusta, vapautan teidät lupauksestanne.
— Hyvä on! sanoi Dantès. — Hyvä on, siinä tapauksessa jään minäkin.
Sitten hän nousi ja ojensi kätensä juhlallisesti sairasta kohden:
— Jeesuksen veren kautta vannon, etten jätä teitä ennen kuin kuoltuanne!
Faria katseli tuota nuorta miestä, joka seisoi hänen edessään niin ylevänä ja niin yksinkertaisena, niin jalona, ja luki hänen uskollisista kasvoistaan, kuinka suuri hänen ystävyytensä oli ja kuinka pyhänä hän aikoi pitää valansa.
— Otan lupauksenne vastaan, sanoi sairas, — kiitos.
Sitten hän ojensi kätensä ja jatkoi:
— Ehkä saatte palkkanne tästä suuresta uhrautuvaisuudestanne. Mutta kun minä en voi ettekä te tahdo lähteä, niin meidän täytyy tukkia parvekkeen alainen käytävä. Sotilas voi huomata onton kaiun jalkojensa alla, kutsua tarkastajan, silloin kaikki tulee ilmi ja meidät erotetaan. Menkää siihen työhön, jossa en pahaksi onneksi voi teitä auttaa. Käyttäkää siihen vaikka koko yö älkääkä palatko ennen kuin huomenna vartijan käytyä täällä. Minulla on teille jotakin tärkeätä kerrottavana.
Dantès tarttui apotin käteen, tämä rauhoitti häntä hymyilemällä hänelle, ja hän läksi työhön totellen ja kunnioittaen vanhaa ystäväänsä.
18. Aarre