Hän siirsi vuoteensa syrjään, irroitti kiven seinästä, syöksyi käytävään ja saapui sen toiseen päähän. Lattialaatta oli nostettu paikoiltaan.
Aikaisemmin mainitsemamme heikosti valaisevan lampun valossa Dantès näki vanhuksen seisovan kalpeana vuoteensa nojassa. Hänen vääntyneillä kasvoillaan oli samat kaameat taudin oireet, jotka Dantès jo tunsi ja jotka ensi kerralla olivat häntä niin kauhistuttaneet.
— Ystäväni, sanoi Faria tyynesti, — ymmärrättehän? Eihän minun tarvitse teille mitään selittää?
Dantès huudahti tuskasta ja menettäen kokonaan malttinsa juoksi ovea kohti huutaen:
— Auttakaa! Auttakaa!
Farialla oli vielä kylliksi voimia pidättääkseen häntä.
— Vaiti, sanoi hän, — tai olette hukassa. Älkäämme enää ajatelko muuta kuin teitä, miten teemme vankeutenne siedettäväksi ja millä tavoin voitte päästä pakoon. Te tarvitsisitte vuosikausia tehdäksenne uudestaan kaiken sen, mitä olemme täällä saaneet aikaan, ja se olisi tuhottu samana hetkenä, kun vartijamme saisivat tiedon toimistamme. Sitä paitsi, olkaa rauhassa, ystäväni, vankila, josta kohta lähden, ei kauankaan pysy tyhjänä, toinen onneton tulee minun sijaani. Tuon toisen silmissä olette pelastuksen enkeli. Tuo toinen on ehkä nuori, voimakas ja kärsivällinen niin kuin tekin, hän voi auttaa teitä pakoretkellänne, jota vastoin minä sitä ainoastaan ehkäisisin. Jumala auttaa teitä todellakin. Hän antaa teille enemmän kuin riistää, ja minun aikani onkin jo kuolla.
Edmond ei voinut tehdä muuta kuin panna kätensä ristiin ja huudahtaa:
— Ystäväni, ystäväni, olkaa vaiti!
Sitten, kooten jälleen tarmonsa, joka oli tämän odottamattoman iskun ja vanhuksen sanojen vaikutuksesta hetkiseksi herpaantunut, hän sanoi: