— Olen kerran ennen jo pelastanut henkenne, pelastan sen toisenkin kerran.
Hän nosti vuoteen jalan ylös ja otti sen sisältä pienen pullon, jossa vielä oi kolmannes jäljellä punaista nestettä.
— Kas tässä se on, sanoi hän. — Tätä pelastavaa lääkettä on vielä jäljellä. Sukkelaan, sukkelaan, sanokaa, mitä minun tulee tehdä pelastaakseni teidät? Onko teillä mitään uusia määräyksiä annettavana? Sanokaa, ystäväni, minä kuuntelen.
— Kaikki toivo on mennyt, vastasi Faria päätään pudistaen, — mutta vähät siitä. Jumala, joka luomansa ihmisen rintaan on istuttanut voimakkaan rakkauden elämään, tahtoo, että ihminen tekee kaiken voitavansa säilyttääkseen tämän elämän, joka usein on niin tuskallinen, mutta aina rakas.
— Niin, niin, huudahti Dantès, — ja minä pelastan teidät, sen lupaan.
— Koettakaa siis. Ruumiini alkaa jo kylmetä, tunnen veren nousevan aivoihini, tuo kamala vapiseminen, joka saa hampaani kalisemaan ja tuntuu irroittavan kaikki jäseneni, alkaa jo puistattaa ruumistani. Viiden minuutin päästä puhkeaa puuska, neljännestunnin päästä ei minusta ole jäljellä muuta kuin eloton ruumis.
— Voi minua! sanoi Dantès tuskan vihloessa hänen sydäntään.
— Teette samoin kuin edelliselläkin kerralla, mutta ette odota niin kauan. Kaikki elinvoimat ovat jo kuluneet, eikä kuolemalla, sanoi hän osoittaen jäykkää kättään ja jalkaansa, — ole muuta kuin puolet työstään jäljellä. Jos kaadettuanne kaksitoista tippaa kymmenen sijasta suuhuni ette näe minun liikahtavan, silloin kaadatte loput. Nyt nostakaa minut vuoteelleni, sillä en jaksa enää seisoa.
Edmond nosti vanhuksen syliinsä ja laski hänet vuoteelle.
— Nyt, ystäväni, sanoi Faria, — te kurjan elämäni ainoa lohdutus, te jonka taivas antoi minulle hiukan liian myöhään, mutta antoi kuitenkin kalliina lahjana, josta sitä kiitän. Tänä hetkenä, kun ehkä ainiaaksi eroan teistä, toivotan teille kaikkea sitä onnea, minkä ansaitsette. Poikani, minä siunaan sinua!