Nuori mies laskeutui polvilleen painaen päänsä vanhuksen vuodetta vastaan.
— Mutta kuunnelkaa tarkoin mitä sanon teille tänä viimeisenä hetkenä. Spadan aarre on olemassa. Jumala siirtää kaikki esteet ja välimatkat pois. Minä näen sen toisen luolan perällä. Silmäni tunkeutuvat maan sisään ja lumottuina katselevat niin suurta rikkautta. Jos teidän onnistuu paeta, niin muistakaa, että apotti-parka, jota koko maailma piti hulluna, ei ollutkaan hullu. Rientäkää Monte-Cristoon, nauttikaa rikkaudestanne, nauttikaa siitä, olettehan jo niin paljon saanut kärsiä.
Kova puistatus esti vanhusta jatkamasta. Dantès kohotti hänen päätään ja näki silmien veristyvän. Näytti aivan siltä, kuin verilaine olisi noussut hänen rinnastaan otsaan.
— Hyvästi, hyvästi, sopersi vanhus puristaen suonenvedontapaisesti nuoren miehen kättä, — hyvästi!
— Ei vielä, ei vielä, huudahti tämä. — Älkää jättäkö minua! Oi, hyvä Jumala! Auttakaa … apua … tulkaa tänne…
— Hiljaa, hiljaa, sopersi vanhus, — ettei meitä erotettaisi, vaan että voisitte pelastaa minut.
— Olette oikeassa. Niin, niin, olkaa aivan rauhassa, minä pelastan teidät! Vaikka kärsittekin paljon, niin näytätte kärsivän vähemmän kuin edellisellä kerralla.
— Älkää erehtykö! Kärsin sen vuoksi vähemmän, että minulla ei ole voimia kärsiä. Teidän iällänne uskoo elämään, sillä onhan nuoruuden etuoikeus uskoa ja toivoa. Mutta vanhukset näkevät kuoleman selvemmin. Nyt … se tulee … kaikki on loppunut … näköni himmenee … järkeni sammuu… Kätenne, Dantès…! Hyvästi… Hyvästi!
Hän kokosi voimansa viimeiseen ponnistukseen ja suuntasi siihen kaiken henkisen voimansa:
— Monte-Cristo, sanoi hän, — älkää unohtako Monte-Cristoa! — ja vaipui jälleen vuoteelleen.