Edmond kuunteli tarkkaan jokaista sanaa, mutta ei ymmärtänyt paljoakaan niistä. Pian äänet vaikenivat, ja hän kuuli kaikkien poistuvan kammiosta.

Mutta hän ei uskaltanut mennä sinne. Ruumiin luo oli voitu jättää joku vartija.

Hän pysyi siis liikkumattomana paikallaan henkeään pidättäen.

Noin tunnin päästä kuului hiljaisuudessa hälinää, joka kasvoi yhä voimakkaammaksi.

Kuvernööri palasi lääkärin ja muutamien upseerien seurassa.

Hetkisen oli kaikki hiljaista. Lääkäri varmaankin lähestyi vuodetta ja tutki kuollutta.

Kohta alkoi kuulua kysymyksiä.

Lääkäri selitti potilaan kuolleen.

Kysymykset ja vastaukset olivat niin kylmäkiskoisia, että Dantèsia suututti. Hänen mielestään olisi kaikkien pitänyt tuntea hiukan samaa rakkautta vainajaa kohtaan, kuin hän oli tuntenut.

— Ilmoituksenne pahoittaa mieltäni, sanoi kuvernööri. — Hän oli lempeä ja hyväntahtoinen vanki, jota ei ollut vaikea vartioida, ja hän huvitti meitä hulluudellaan.