— Mitä he tuolla köydellä tarkoittavat? ajatteli Dantès.
Luultu kuollut kannettiin paareille. Edmond jäykisti ruumiinsa näytelläkseen paremmin kuollutta. Hänet laskettiin paareille, ja ukko, jota valaisi edellä kulkeva mies soihtuineen, läksi astumaan portaita ylös.
Äkkiä hän tunsi yön raikkaan ja voimakkaan ilman. Hän tunsi mistraltuulen. Häntä vihlaisi samalla äkkiä omituinen ilon ja tuskan tunne.
Kantajat astuivat parikymmentä askelta, sitten he laskivat paarit maahan.
Toinen kantaja poistui, ja Dantès kuuli hänen kenkiensä kopinan kivityksellä.
— Missähän olen? ajatteli hän.
— Hän ei ole laisinkaan kevyt! sanoi toinen vartija ja istuutui Dantèsin viereen paareille.
Dantèsin ensimmäinen tunne oli koettaa päästä karkuun, mutta kaikeksi onneksi hän hillitsi itsensä.
— Näytähän valkeaa, senkin elukka, sanoi se, joka oli poistunut, — muuten en löydä mitään.
Soihtua kantava mies totteli käskyä.