Dantès oli niin uupunut, että hänen riemuhuudahdustaan pidettiin valituksena.
Niin kuin jo mainitsimme, hän makasi kannella. Eräs merimies hieroi hänen jäseniään villakankaalla, toinen kaatoi pullosta juomaa hänen suuhunsa. Kolmas vanha merimies, joka samalla oli perämies ja laivan omistaja, katseli häntä itsekkään säälivästi, niin kuin yleensä ihmiset nähdessään tapaturman, josta he äskettäin ovat pelastuneet ja joka huomispäivänä voi heitä kohdata.
Muutama pisara rommia sai nuoren miehen sydämen jälleen sykkimään, ja kun merimies polvillaan hänen vieressään hieroi hänen jäseniään villaisella vaatteella, niin ne alkoivat saada entisen joustavuutensa.
— Kuka olette? kysyi huonolla ranskankielellä kapteeni.
— Olen maltalainen merimies, vastasi Dantès huonolla italiankielellä. — Tulimme Syracusasta lastinamme viiniä ja viikunoita. Myrsky yllätti meidät tänä yönä Morgion-niemen kohdalla ja veneemme meni pirstaleiksi kallioita vastaan, jotka näette tuolla.
— Mistä tulette?
— Noilta kallioilta, joihin kaikeksi onneksi takerruin, jota vastoin laivuriparka löi päänsä niihin murskaksi. Muut kolme toveriani hukkuivat. Luulen olevani ainoa elossaoleva. Huomasin aluksenne, ja kun pelkäsin saavani kauankin odottaa tuolla autiolla ja alastomalla saarella, niin otin alleni veneemme kappaleen ja koetin uida teitä kohden. Kiitos, jatkoi Dantès, — te olette pelastanut henkeni. Olin jo hukkumaisillani, kun muuan merimiehenne tarttui tukkaani kiinni.
— Minä se olin, vastasi rehellisen ja avomielisen näköinen mustapartainen mies. — Jo oli aikakin, sillä olitte jo menossa.
— Niin olinkin, sanoi Dantès ojentaen hänelle kätensä, — niin, ystäväni, kiitän teitä kerran vielä.
— Kyllähän minä hiukan arkailin, sanoi merimies, — kun teillä on kuusi tuumaa pitkä parta ja pitkä tukka, sillä olitte enemmän rosvon kuin kunniallisen miehen näköinen.