Dantès muisti, että Ifin linnassa oleskelunsa aikana hän ei ollut leikannut tukkaansa eikä ajanut partaansa.
— Niin, eräänä vaaran hetkenä tein pyhälle madonnalle lupauksen, etten kymmeneen vuoteen aja partaani enkä leikkaa tukkaani. Tänään on aika kulunut umpeen, ja olin hukkua juuri vuosipäivänä.
— Mihin nyt viemme teidät? kysyi laivuri.
— Mihin vain tahdotte, vastasi Dantès. — Se pursi, jossa olin, on hukkunut ja laivuri kuollut. Näettehän, että olen voinut välttää saman kohtalon, mutta aivan alasti. Kaikeksi onneksi olen jokseenkin hyvä merimies. Jättäkää minut ensimmäiseen satamaan, johon poikkeatte, kyllä minä aina saan paikan jossakin kauppalaivassa.
— Tunnetteko Välimeren?
— Olen purjehtinut täällä lapsuudestani asti.
— Tunnetteko ankkuroimispaikat hyvin?
— Tuskin on sellaista satamaa, jonne en voisi mennä ja tulla silmät sidottuina.
— Kuulkaahan, laivuri, sanoi se mies, joka oli huutanut Dantèsille "rohkeutta", — jos toveri puhuu totta, niin mikä estäisi häntä jäämästä seuraamme?
— Niin, jos hän puhuu totta, sanoi laivuri epäilevän näköisenä. — Tuossa tilassa luvataan vaikka mitä, välittämättä siitä, mitä voi pitää.