Sattuma, joka usein tulee ihmisen avuksi, kun kohtalo on väsynyt häntä vainoamaan, järjesti siis niin, että Dantès saattoi luonnollisella ja yksinkertaisella tavalla päästä toiveittensa perille ja mennä saareen herättämättä kenessäkään epäluuloja.
Yksi ainoa yö vielä, ja hän pääsee tuolle matkalle.
Tämä yö oli kuumeisin, minkä Dantès koskaan oli viettänyt. Toiveet ja pettymykset vaihtelivat hänen sielussaan. Jos hän sulki silmänsä, niin hän näki kardinaalin kirjeen tulikirjaimin edessään seinällä. Jos hän hetkeksikin vaipui uneen, niin mielettömät unet pyörivät hänen päässään. Hän laskeutui luoliin, joiden lattiat oli kivetty smaragdeilla, seinät olivat rubiineja ja katossa välkkyi timantteja. Helmiä putoili aivan kuin maanalaisissa luolissa vesipisaroita.
Lumottuna ja huumaantuneena Edmond täytti taskunsa jalokivillä. Sitten hän palasi päivänvaloon, ja kaikki kivet olivat muuttuneet sorakiviksi. Hän koetti palata taikaluolaan, mutta tiet kiertyivät loppumattomiin, luolan aukkoa hän ei enää löytänyt. Turhaan hän etsi väsyneistä aivoistaan tuota taikasanaa, joka arabialaiselle kalastajalle avasi Ali-Baban välkkyvät luolat. Kadonnut aarre oli maahenkien omana.
Seuraava päivä oli melkein yhtä kuumeinen kuin yökin, mutta se toi mielikuvituksen avuksi järjen, ja Dantès saattoi laatia suunnitelman, jota hän tähän asti ei ollut keksinyt.
Vanha laivuri antoi Dantèsin huolehtia matkavalmisteluista. Hän oli tullut huomaamaan hänen etevämmyytensä. Hän piti nuorta merimiestä luonnollisena seuraajanaan ja suri vain sitä, ettei hänellä ollut tytärtä voidakseen avioliiton siteillä paremmin kiinnittää itseensä Edmondin.
Kello seitsemän illalla oli kaikki valmiina. Kymmenen minuuttia yli seitsemän he purjehtivat majakan ohitse, joka samassa syttyi.
Meri oli tyyni, puhalsi raitis kaakkoistuuli. Siniselle taivaalle Jumala sytytti majakkansa, joista jokainen on kokonainen maailma. Dantès sanoi, että kaikki voivat mennä levolle, hän kyllä pitää laivan ohjaamisesta huolen.
Kun Maltalainen (siksi Dantèsia nimitettiin) oli antanut sellaisen määräyksen, niin se riitti, ja jokainen meni rauhassa nukkumaan.
Dantès, joka yksinäisyydestä oli äkkiä joutunut maailmaan, kaipasi toisinaan ehdottomasti yksinäisyyttä. Mikä yksinäisyys onkaan suurempi ja runollisempi kuin olo laivan kannella keskellä merta yön pimeydessä, keskellä ääretöntä hiljaisuutta, Jumalan silmien edessä?