Siellä hän saisi aivan vapaasti tehdä tutkimuksiaan.
Ei kai sentään aivan vapaasti, sillä varmaankin ne, jotka olivat saattaneet hänet sinne, häntä vakoilisivat.
Mutta täytyyhän tässä maailmassa jotakin uskaltaa.
Eräänä päivänä laivan omistaja, joka oli alkanut luottaa häneen yhä enemmän ja kaikin tavoin koetti säilyttää hänet palveluksessaan, tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet Via del Oglion varrella olevaan kapakkaan, jonne Livornon parhaiden salakuljettajien oli tapana kokoontua.
Tällä kertaa oli kysymys hyvin suuresta asiasta. Eräs laiva oli lastattu turkkilaisilla matoilla, itämaisilla kankailla ja kashmirilla, ja oli löydettävä rauhallinen paikka, jossa tavarat voitaisiin vaihtaa ja josta ne sitten voitaisiin jollakin keinoin viedä Ranskan rannikolle.
Voitto olisi hyvin suuri, jos kaikki onnistuisi, noin viisikymmentä-kuusikymmentä piasteria miestä kohden.
Jeune-Amélien kapteeni ehdotti vaihtopaikaksi Monte-Criston saarta, sillä se oli aivan autio, siellä ei ollut sotilaita eikä tullimiehiä, ja sen oli Olympon jumalien aikana asettanut keskelle merta varmaankin itse Merkurius, kauppiaiden ja varkaiden jumala, noiden kahden ihmisluokan, jotka me olemme tarkoin erottaneet, mutta joita antiikin maailma näytti pitävän yhtenä.
Monte-Criston nimen kuullessaan Dantès vavahti ilosta. Hän nousi paikaltaan ja käveli muutamaan kertaan kapakan ympäri. Sitten hän sanoi käsityksenään, että saari oli kaikin tavoin turvallinen ja että suuriin puuhiin oli ryhdyttävä nopeasti, jos tahdottiin niiden onnistuvan.
Päätettiin lähteä liikkeelle seuraavana iltana, ja kun meri oli tyynenpuoleinen ja tuuli myötäinen, niin toivottiin hyvin pian päästävän tämän puolueettoman saaren vesille.
23. Monte-Criston saari