Saari oli autio, ja aurinko näytti keskitaivaaltaan katsovan siihen tulisilmällään. Etäällä näkyi kalastajaveneiden valkoisia purjeita safiirinvärisellä ulapalla.
Dantès ei ollut vielä syönyt mitään. Mutta hän ryyppäsi vain hiukan rommia ja palasi rohkeampana luolaan.
Kuokka, joka äsken oli tuntunut kovin raskaalta, olikin taas kepeä. Hän ryhtyi reippaasti työhön.
Muutaman kerran iskettyään hän huomasi, että kiviä ei ollutkaan muurattu toisiinsa, vaan että ne oli irrallaan ladottu toistensa päälle ja peitetty äskenmainitsemallamme rappauksella. Hän työnsi kuokan kärjen kivien väliin ja väänsi, ja hänen ilokseen vierähti kivi hänen jalkoihinsa.
Sen jälkeen ei Dantèsin tarvinnut tehdä muuta kuin kuokan terävällä kärjellä vetää kivet toisensa jälkeen pois, ja ne putosivat vieri viereen.
Jo ensimmäisen kiven irroitettuaan Dantès olisi voinut ryömiä sisään, mutta viivyttämällä ryömimistään hän samalla viivytti varmuuteen pääsemistään ja takertui toivoon.
Hetkisen vielä epäröityään Dantès meni toiseen luolaan. Se oli edellistä matalampi, synkempi ja pelottavampi. Sinne ei päässyt raitista ilmaa muualta kuin Edmondin puhkaisemasta aukosta, ja se löyhkäsi ummehtuneelta.
Dantès odotti, kunnes raitis ilma oli täyttänyt luolan, ja astui sisään.
Aukon vasemmalla puolella oli syvä ja pimeä kolo.
Mutta olemmehan jo sanoneet, että Dantès näki pimeässäkin.