Hän tarkasti luolaa. Se oli yhtä tyhjä kuin ensimmäinenkin.
Jos aarre oli olemassa, niin se oli kätketty tuohon pimeään koloon.
Tuskan hetki oli tullut.
Hän lähestyi pimeätä koloa ja tehden äkillisen päätöksen alkoi reippaasti kaivaa maata.
Iskettyään kuokallaan viidennen tai kuudennen kerran hän tunsi sen kalskahtavan rautaan.
Ei koskaan kuolinkello ole tehnyt niin valtavaa vaikutusta kuulijaan kuin tämä. Hän valahti kalmankalpeaksi.
Uusi isku osui sekin johonkin kiinteään, mutta ei antanut samanlaista ääntä.
— Siellä on raudoitettu puukirstu, arveli hän.
Samassa varjo pimensi päivän.
Dantès heitti kuokkansa maahan, tarttui pyssyynsä ja riensi ulkoilmaan.