Villivuohi oli hypännyt ensimmäisen luolan aukon ylitse ja söi sen vieressä ruohoa.
Hän olisi helposti voinut hankkia itselleen aterian, mutta hän pelkäsi pyssyn pamauksen kuuluvan kauas.
Hän mietti hetkisen, otti kuivan oksan, sytytti sen ja palasi luolaan.
Hän tahtoi nähdä kaikki yksityiskohtia myöten.
Hän valaisi soihdullaan puoliksi kaivamaansa aukkoa. Hän ei ollut erehtynyt. Hän oli kuokallaan iskenyt vuoroin puuhun ja rautaan.
Hän pani soihdun maahan pystyyn ja ryhtyi työhönsä.
Pian hän oli kaivanut kolme jalkaa pitkän ja kaksi jalkaa leveän kuopan ja näki tammisen kirstun, joka oli koristettu siselöidyillä rautaheloilla. Kannen keskellä oli hopealevyssä, jota aika ei ollut voinut tummentaa, Spada-suvun vaakuna, miekka pystyssä keskellä soikeata kilpeä, jommoisia italialaiset vaakunat tavallisesti ovat, ja sen yläpuolella kardinaalinhattu.
Dantès tunsi sen helposti, sillä apotti Faria oli monta kertaa kuvaillut sen hänelle.
Nyt ei enää tarvinnut epäilläkään, aarre oli todellakin olemassa. Jos kirstu olisi ollut tyhjä, ei olisi ryhdytty niin monenkertaisiin varokeinoihin.
Nopeasti hän loi maan pois kirstun ympäriltä ja näki piankin lukon, joka oli kahden riippulukon välissä, ja arkun päissä olevat kädensijat. Kaikki oli sinelöityä, niin kuin oli tapana aikana, jolloin taide teki halvimmankin metallin kallisarvoiseksi.