Kun hän viiden minuutin kuluttua palasi, näki hän apotin istuvan rahilla nojaten kyynärpäitään pitkään pöytään. Margottin näytti tehneen rauhan tämän erikoisen matkustajan kanssa, joka kummallista kyllä tilasi jotakin. Se oli laskenut raukeasilmäisen päänsä hänen polvelleen.
— Oletteko yksin? kysyi apotti isännältään, kun tämä asetti hänen eteensä pullon ja lasin.
— Olen, Jumala paratkoon, olen, melkein yksin, herra apotti; onhan minulla vaimo, mutta hän ei voi auttaa juuri missään, sillä hän on melkein aina sairas.
— Olette siis naimisissa, sanoi pappi osaaottavasti ja loi katseen ympärilleen arvioiden oikeaan hintaan avioparin puutteellisen kaluston.
— Huomaatte kai, etten ole rikas, herra apotti, huokasi Caderousse. — Mutta minkä sille mahtaa, pelkällä rehellisyydellä ei pääse rikkaaksi tässä maailmassa.
Apotti loi häneen terävän katseen.
— Niin, minä olen rehellinen mies. Siitä voin kerskailla, sanoi isäntä kestäen apotin katseen käsi sydämellä. — Tähän maailman aikaan ei kaikista voi sanoa samaa.
— Sitä parempi teille, jos väitteenne on tosi, sanoi pappi, — sillä ennemmin tai myöhemmin saa rehellinen mies palkkansa ja epärehellinen rangaistuksensa.
— Asemanne pakottaa teidät noin sanomaan, herra apotti, tuumi Caderousse katkerasti. — Mutta toisen ei tarvitse uskoa teidän sanojanne.
— Teidän ei pitäisi puhua tuolla tavoin, sanoi apotti, — sillä ehkä juuri minä voin kohta todistaa sanani oikeiksi.