— Mitä tarkoitatte? kysyi Caderousse aivan kummastuneena.
— Minun täytyy ensiksikin tietää ehdottoman varmasti, oletteko se, jonka kanssa tahdon olla tekemisissä.
— Mitä todistuksia minun pitää antaa?
— Tunsitteko vuonna 1814 tai 1815 merimiehen, jonka nimi oli Dantès?
— Dantès…! Totta kai minä Edmond-raukan tunsin! Tottahan toki. Hän oli parhaimpia ystäviäni! huudahti Caderousse, jonka kasvoille nousi kirkas puna, samalla kun apotin tyyni ja tutkiva katse laajeni aivan kuin sulkeakseen miehen sen sisään.
— Niin, hänen nimensä oli todellakin muistaakseni Edmond.
— Hänenkö nimensä Edmond? Tietysti se oli Edmond, yhtä varmasti kuin minun nimeni on Gaspard Caderousse. Ja miten tuon Edmond-raukan on käynyt? jatkoi majatalon isäntä. — Tunsitteko hänet? Elääkö hän vielä? Onko hän vapaa? Onko hän onnellinen?
— Hän kuoli vankina, kurjempana ja synkempänä kuin pakkotyöhön tuomitut raukat, jotka Toulonissa laahaavat jalkaansa kiinnitettyä kuulaa.
Caderoussen äsken punaiset kasvot valahtivat kalmankalpeiksi. Hän kääntyi poispäin, ja apotti näki hänen kuivaavan kyynelen silmästään päähuivinsa kulmalla.
— Poikaparka! mutisi Caderousse. — Siinäkin on taas todistus siitä, mitä äsken sanoin, että Jumala on hyvä ainoastaan pahoille. Ah, huudahti hän sitten etelämaalaisen vuolaaseen tyyliin, — maailma tulee päivä päivältä yhä huonommaksi. Taivaasta saisi sataa kaksi päivää ruutia ja tunti tulta, niin että kaikki häviäisi.