— Te näytätte sydämestänne rakastaneen tuota poikaa, sanoi apotti.
— Niin, minä rakastin häntä, sanoi Caderousse, — vaikka myönnänkin hetkisen kadehtineeni hänen onneaan. Mutta sittemmin, sen vakuutan, olen kovasti surrut hänen onnetonta kohtaloaan.
Hetkisen olivat molemmat vaiti, ja sill'aikaa apotti tarkasti majatalon isännän ilmeikkäitä kasvoja.
— Tunsitteko hänet, tuon poikaraukan? jatkoi Caderousse.
— Minut kutsuttiin hänen kuolinvuoteelleen antaakseni hänelle viimeisen sakramentin, vastasi pappi.
— Ja mihin tautiin hän kuoli? kysyi Caderousse.
— Mihinkä kolmikymmenvuotiaana vankilassa kuolisi muuhun kuin siihen, että on ollut vankilassa!
Caderousse kuivasi hikeä otsaltaan.
— Kummallisinta kaikesta on, jatkoi apotti, — että Dantès kuolinvuoteellaan suudellen Kristuksen jalkoja vannoi, ettei hän tietänyt, mistä syystä oli joutunut vankilaan.
— Se on totta, se on totta, sanoi Caderousse, — eihän hän sitä voinut tietää. Ei, herra apotti, tuo poika ei valehdellut.