— Hän pyysi minua ottamaan selkoa siitä, mistä hän ei itse ollut selkoa saanut ja puhdistamaan hänen maineensa, jos se jollakin tavoin oli tahriintunut.
Apotin katse tuli yhä terävämmäksi, ja hän tarkkasi Caderoussen kasvoille nousevaa melkein synkkää ilmettä.
— Muuan rikas englantilainen, jatkoi apotti, — joka oli hänen onnettomuustoverinsa ja joka kuninkaan palatessa toistamiseen valtaan pääsi vapaaksi, omisti hyvin kallisarvoisen timantin. Vankilasta päästessään hän tahtoi antaa palkinnon Dantèsille, joka erään sairauden aikana oli hoitanut häntä uskollisena kuin veli. Hän lahjoitti nuorukaiselle timantin. Sen sijaan että Dantès olisi sen avulla koettanut lahjoa vartijansa, jotka olisivat voineet ottaa timantin ja sitten hänet pettää, säilytti hän tätä timanttia sitä hetkeä varten, jolloin jälleen pääsisi pois vankilasta. Myymällä sitten sormuksen hän tulisi rikkaaksi.
— Tuo timantti oli siis hyvin kallisarvoinen, kysyi Caderousse kiiluvin silmin.
— Kaikki on suhteellista, sanoi apotti, — ainakin Edmondin mielestä se oli kallisarvoinen. Tätä timanttia pidettiin viidenkymmenentuhannen frangin arvoisena.
— Viidenkymmenentuhannen! huudahti Caderousse. — Mutta silloinhan se oli pähkinän kokoinen?
— Ei juuri, sanoi apotti. — Mutta saattehan itse arvostella, sillä se on mukanani.
Caderousse näytti silmillään etsivän apotin puvun alta paikkaa, jossa tämä sitä säilytti.
Apotti otti taskustaan mustan nahkalippaan, avasi sen ja antoi Caderoussen ihailla jalokiveä, joka oli kiinnitetty taidokkaasti valmistettuun sormukseen.
— Onko tuo viidenkymmenentuhannen arvoinen?