— Siksi, että viides on kuollut, sikäli kuin olen kuullut… Viides oli ukko Dantès.
— Niin kyllä, sanoi Caderousse liikuttuneena. Monenlaiset tunteet myllersivät hänen sielussaan. — Niin, miesparka on kuollut.
— Sain sen kuulla Marseillessa, sanoi apotti koettaen pysyä rauhallisena, mutta tästä kuolemantapauksesta on kulunut niin pitkä aika, etten ole saanut siitä tarkempia tietoja… Tiedättekö mitään tuon vanhuksen viimeisistä hetkistä?
— Kukapa niistä paremmin tietäisi kuin minä? sanoi Caderousse. — Minähän asuin aivan vastapäätä tuon kunnon miehen ovea… Niin, hyvä Jumala sentään, vuosi poikansa katoamisen jälkeen vanhus raukka kuoli.
— Mutta mihin tautiin hän kuoli?
— Lääkärit sanoivat sitä vatsatulehdukseksi, luullakseni. Tuttavat sanoivat hänen kuolleen suruun … mutta minä, joka melkein näin hänen kuolevan, väitän hänen kuolleen…
Caderousse vaikeni.
— Kuolleen mihin? kysyi apotti levottomana.
— No niin, kuolleen nälkään!
— Nälkäänkö? huudahti apotti syöksyen penkiltä seisoalleen. — Nälkään! Eiväthän kurjimmat elukatkaan kuole nälkään. Kadulla kuljeksivat koiratkin kohtaavat jonkun, joka heittää niille säälistä leivänpalasen. Ja ihminen, kristitty, on kuollut nälkään toisten ihmisten keskellä, jotka sanovat itseään kristityiksi! Mahdotonta! Sehän on mahdotonta!