— Minä sanon mitä sanon, väitti Caderousse.
— Ja siinä teet väärin, kuului ääni portailta. — Mitä sinä siihen sekaannut?
Miehet vaikenivat. Kaidepuiden välistä kurkistivat carcontelaisen kivulloiset kasvot. Hän oli ryöminyt sinne asti ja istui ylimmällä askelmalla kuunnellen keskustelua, pää polvien varassa.
— Mitä sinä tähän sekaannut, vaimo? sanoi Caderousse. — Herra kyselee, ja kohteliaisuudesta on hänelle vastattava.
— Mutta jos olet viisas, niin et vastaa. Kukapa tietää, missä tarkoituksessa hän niitä utelee, senkin tyhmeliini.
— Hyvässä tarkoituksessa, vastasi apotti, — sen takaan. Miehenne ei tarvitse mitään pelätä, jos hän vastaa kysymyksiini suoraan.
— Ei tarvitse mitään pelätä! Kyllä kai! Ensin aloitetaan kauniilla lupauksilla, sitten sanotaan, ettei tarvitse mitään pelätä, sitten lähdetään pois eikä pidetä lupauksia, ja eräänä kauniina päivänä onnettomuus sitten iskee aivan odottamattomalta taholta.
— Olkaa rauhassa, hyvä nainen, onnettomuus ei tule minun taholtani, siitä vastaan.
Vaimo mutisi jotakin, painoi päänsä jälleen polvia vastaan ja vapisi kuumeesta. Hän antoi nyt miehensä rauhassa jatkaa keskustelua, mutta istui niin, että saattoi kuulla jokaisen sanan.
Tällä välin apotti oli juonut muutaman kerran vettä ja oli jälleen tyyntynyt.