— Oliko tuo onneton vanhus siis niin perin yksinäinen, jatkoi hän, — koska hän saattoi sillä tavoin kuolla?
— Eiväthän Mercedes ja herra Morrel olleet häntä hylänneet, sanoi Caderousse, — mutta vanhus tunsi tavattoman suurta vastenmielisyyttä Fernandia, samaa miestä kohtaan, jota Dantès oli sanonut ystäväkseen.
— Eikö hän sitten ollutkaan ystävä? kysyi apotti.
— Gaspard, Gaspard, sanoi vaimo portailta, — varo vastaamasta.
Caderousse kuittasi vaimonsa puheen kärsimättömällä liikkeellä.
— Voiko olla sen miehen ystävä, jonka vaimon houkuttelee itselleen? vastasi hän apotille. — Dantès, jolla oli hyvä sydän, sanoi noita kaikkia ystävikseen… Edmond-parka…! Parastahan oli, ettei hän saanut mitään tietää. Hänen olisi ollut vaikea antaa heille kuolinhetkellään anteeksi… Ja sanottakoon mitä tahansa, jatkoi Caderousse käyttäen hieman runollista puhetapaa, — minä pelkään enemmän kuolleitten kirousta kuin elävien vihaa.
— Tyhmeliini! sanoi hänen vaimonsa.
— Tiedättekö siis, millä tavoin Fernand vahingoitti Dantèsia.
— Totta kai minä sen tiedän.
— Kertokaa.