— Mercedes! huusi iloinen ääni ulkoa. — Mercedes!
— Ah! huudahti nuori tyttö punehtuen ilosta ja sävähtäen rakkaudesta, — näethän, ettei hän ole minua unohtanut, koska hän on tuolla.
Hän riensi ovea kohden, avasi sen ja huusi:
— Edmond, tässä olen!
Fernand sävähti kuin käärmeen nähdessään ja lysähti tuoliin.
Edmond ja Mercedes vaipuivat toistensa syliin. Marseillen kirkas aurinko sulki heidät valovirtaansa. Ensi aluksi he eivät nähneet mitään ympärillään. Voimakas onni erotti heidät kaikesta muusta maailmasta, he puhuivat vain katkonaisia sanoja, jotka ilmaisivat niin suurta tunnetta, että sitä olisi voinut luulla tuskaksi.
Äkkiä Edmond huomasi Fernandin synkän muodon, uhkaavan ja kalpean. Vaistomaisella liikkeellä tarttui nuori katalonialainen vyöhönsä pistettyyn puukkoon.
— Anteeksi, sanoi Dantès rypistäen silmäkulmiaan, — en huomannutkaan, että meitä oli kolme.
Sitten kääntyen Mercedeksen puoleen:
— Kuka on tuo herra?