— Hyvä Jumala, hyvä Jumala, huudahti Morrel kalveten, — mitä taas on tapahtunut?
Portailta kuului kolinaa ja hälinää, siellä juostiin edestakaisin, kuului tuskanhuudahduskin.
Morrel nousi mennäkseen ovea kohden, mutta hänen voimansa pettivät ja hän vaipui jälleen istumaan.
Vieras katseli häntä tavattoman sääliväisesti. Hälinä oli tauonnut, mutta Morrel näytti kuitenkin odottavan vielä jotakin. Hälinällä oli syynsä, sillä täytyi olla seurauksensakin.
Vieras oli kuulevinaan, miten hiljaa noustiin portaita ja miten monet askelet pysähtyivät kolmanteen kerrokseen.
Avain pistettiin ulomman oven lukkoon, ja sen saranat narisivat.
— Vain kahdella ihmisellä on tämän oven avain, mutisi Morrel, — Cocleksella ja Juliella.
Samassa aukeni ovi, ja nuori tyttö astui sisään kalpeana ja kyynelsilmin. Morrel nousi, tuki itseään tuolin käsipuuhun, sillä hän ei muuten olisi pysynyt pystyssä. Hän tahtoi kysyä, mutta ei saanut sanaakaan suustaan.
— Isä, sanoi nuori tyttö pannen kätensä ristiin, — antakaa tyttärellenne anteeksi, kun hän tuo teille huonoja uutisia.
Morrel tuli kalmankalpeaksi. Julie heittäytyi hänen syliinsä.