— Vaadin, sanoi Morrel, — sillä se on velvollisuutesi. Sinulla on tyyni, voimakas luonne, Maximilien… Maximilien, sinä et ole mikään tavallinen luonne. Minä en käske sinua, en vaadi sinulta mitään, sanon ainoastaan: Tutki asemaa, aivan kuin olisit vieras, ja tuomitse sitten.
Nuori mies mietti hetkisen, sitten tuli hänen silmiinsä syvä alistumisen ilme. Mutta hän irroitti hitaasti ja alakuloisesti olkalappunsa, jotka olivat hänen upseeriarvonsa merkit.
— Kuolkaa rauhassa, isä, sanoi hän, — minä jään elämään!
Morrel aikoi heittäytyä poikansa eteen polvilleen, mutta Maximilien sulki hänet syliinsä, ja hetkisen sykkivät nämä jalot sydämet toisiansa vastaan.
— Tiedäthän, etten ole itse syypää tuhooni? sanoi Morrel.
Maximilien hymyili.
— Olette kunniallisin mies, minkä koskaan olen tuntenut.
— Nyt olemme sanoneet kaiken. Palaa nyt äitisi ja sisaresi luo.
— Isä, sanoi nuori mies laskeutuen polvilleen, — siunatkaa minua!
Morrel otti poikansa pään käsiensä väliin, suuteli häntä useaan kertaan ja sanoi: