— Riennän täyttämään teidän ylhäisyytenne määräyksiä, sanoi Pastrini, — mutta ilmoitan jo edeltä käsin, että ajoneuvot tulevat maksamaan kuusi piasteria päivässä.
— Ja minä, rakas herra Pastrini, sanoi Franz, — minä, joka en ole miljoonikko niin kuin naapurimme, minä puolestani ilmoitan teille, että koska jo neljännen kerran olen Roomassa, tiedän, mikä on vaunujen vuokra arkipäivinä, sunnuntaina ja juhlapäivinä. Me maksamme teille kaksitoista piasteria tästä päivästä, huomisesta ja ylihuomisesta, ja te hyödytte sittenkin kelpo lailla.
— Mutta teidän ylhäisyytenne…, koetti Pastrini väittää vastaan.
— Menkää, rakas isäntä, menkää, sanoi Franz, — tai menen itse sopimaan hinnoista ajurinne kanssa, joka on minunkin ajurini. Me olemme vanhoja tuttuja, ja hän on jo siksi monta kertaa puijannut minulta suuria summia, että toivoo saavansa puijata vielä enemmän ja tyytyy tällä kertaa vähempään kuin mitä teille olen tarjonnut. Niinpä te vain menetätte erotuksen.
— Älkää suotta nähkö vaivaa, teidän ylhäisyytenne, sanoi Pastrini, ja hänen hymynsä ilmaisi italialaisen keinottelijan tunnustavan joutuneensa tappiolle. — Teen kaiken, minkä voin, ja toivon, että olette minuun tyytyväisiä.
— Hyvä on. Se on järkevää puhetta.
— Milloin tahdotte saada vaunut?
— Tunnin kuluttua.
— Tunnin kuluttua ne ovat oven edessä.
Tunnin kuluttua vaunut todellakin odottivat nuorukaisia. Ne olivat vaatimattomat ajurinrattaat, jotka juhla-ajaksi oli koroitettu vaunujen arvoon. Mutta vaikka ne olivatkin yksinkertaiset, niin nuoret olisivat olleet onnellisia, jos heillä olisi ollut sellaiset ajoneuvot käytettävinään juhlan kolmena viimeisenä päivänä.