— Voimme kai saada vuokratuksi edes ikkunan? kysyi Franz.
— Mistäpäin?
— Tietysti Corson varrelta.
— Ikkunan! huudahti Pastrini. — Sehän on mahdotonta, kerrassaan mahdotonta. Doria-palatsin viidennessä kerroksessa oli yksi vapaana, ja siitä maksoi eräs venäläinen ruhtinas kaksikymmentä sekiiniä päivässä.
Molemmat nuoret miehet katsahtivat ällistyneinä toisiinsa.
— Hyvä ystävä, sanoi Franz Albertille, — tiedättekö, mikä on viisainta? Mennään viettämään karnevaalia Venetsiaan. Ellemme sieltä saa vaunuja, niin saamme ainakin gondolin.
— Ei mitenkään, ei, huudahti Albert. — Olen päättänyt nähdä Rooman karnevaalin, ja näen sen, vaikka minun sitten täytyisi kävellä puujaloilla.
— Hyvä! huudahti Franz. — Se on verraton keksintö varsinkin karnevaalin loppuvaiheessa. Me pukeudumme vampyyri-narreiksi tai arojen asukkaiksi ja herätämme tavatonta huomiota.
— Tahtooko teidän ylhäisyytenne yhä vielä saada vaunut sunnuntaihin asti?
— Luuletteko meidän sitten jalkaisin juoksevan pitkin Rooman katuja kuin ulosottomiehet? sanoi Albert.