— Mitä! huudahti Albert, jonka sisu nousi kapinaan, kun hän ajatteli, että vastustamatta täytyisi antaa ryöstää itsensä putipuhtaaksi. — Mitä! Eikö se ole tapana?
— Ei, sillä puolustautuminen olisi mahdotonta. Millä te voitte vastustaa kymmenkuntaa rosvoa, jotka äkkiä hyökkäävät jostain maankolosta, raunioista tai vesijohdon pylväiden alta esiin tähdäten kaikki yht'aikaa?
— Minä antaisin tappaa itseni! huudahti Albert.
Hotellin isäntä kääntyi Franzin puoleen aivan kuin sanoakseen: Teidän ylhäisyytenne, ystävänne on toden totta hullu.
— Rakas Albert, sanoi Franz, — lauseenne on kyllä loistava. Mutta kun Horatius vastasi sillä tapaa, niin oli kysymyksessä Rooman pelastus, ja sen puolesta kannatti jotakin uhrata. Mutta me tahdomme vain tyydyttää oikkuamme, ja onhan naurettavaa panna henkensä vaaraan oikun vuoksi.
— Per Bacco, huudahti Pastrini, — tuo on järkevää puhetta.
Albert kaatoi lasiinsa Lacryma Christi -viiniä ja joi sen pienin siemauksin mutisten käsittämättömiä sanoja.
— Kas niin, signor Pastrini, jatkoi Franz, — kun näette toverini tyyntyneen ja olette päässyt selville minun rauhallisista mielipiteistäni, sanokaahan meille, mikä tuo Luigi Vampa oikeastaan on. Onko hän paimen vai ylimys? Onko hän nuori vai vanha? Onko hän lyhyt vai pitkä? Selittäkäähän meille hänen ulkomuotonsa, että tuntisimme hänet, jos sattuisimme hänet tapaamaan.
— Minä voin siinä suhteessa antaa teille paremmat tiedot kuin kukaan muu, sillä olen tuntenut Luigi Vampan jo lapsena. Ja kun eräänä päivänä jouduin hänen käsiinsä tullessani Ferentinosta Alatriin, niin hän onneksi muisti entisen tuttavuutemme ja päästi minut menemään vaatimatta mitään lunnaita. Hän jopa lahjoitti minulle komean kellon ja kertoi minulle elämänsä tarinan.
— Näyttäkäähän tuota kelloa, sanoi Albert.