Pastrini otti taskustaan komean Breguet-kellon, jossa oli tekijän nimi, Pariisin leima ja kreivillinen kruunu.
— Tässä se on, sanoi hän.
— Onnittelen teitä, sanoi Albert. — Minulla on melkein samanlainen, — hän otti liivinsä taskusta kellonsa, — ja se on maksanut minulle kolmetuhatta frangia.
— Kertokaahan nyt hänen elämäntarinansa, sanoi Franz vetäen nojatuolin lähemmäksi ja viitaten Pastrinia istumaan siihen.
— Jos teidän ylhäisyytenne sen sallivat? sanoi isäntä.
— Hyvänen aika, sanoi Albert, — ettehän ole saarnamies, jonka tarvitsee puhua seisoaltaan.
Hotellin isäntä istuutui kumarrettuaan ensin syvään molemmille kuulijoilleen.
— Tehän sanoitte, huomautti Franz estäen Pastrinia aloittamasta, — tunteneenne Luigi Vampan jo lapsena. Hän on siis vielä nuori mies?
— Nuori mies, totta kai. Hänhän on tuskin kahdenkymmenenkahden ikäinen! Se poika menee vielä pitkälle, siitä voitte olla varmoja!
— Mitä siihen sanotte, Albert, eikö ole suurenmoista, kun kaksikymmentäkaksivuotiaana jo on kuuluisa, sanoi Franz.