Franz hymyili. Hetken kuluttua tuli kreivi.
— Hyvät herrat, sanoi hän. — Tässä olen, ja kokonaan käytettävänänne. Olen antanut määräykseni. Vaunut menevät omaa tietään torille, ja me astumme omaa tietämme Corson kautta. Ottakaahan muutamia sikareita mukaanne, herra Morcerf.
— Hyvin mielelläni, sanoi Albert, — sillä italialaiset sikarit ovat vielä huonompia kuin kuninkaalliset ranskalaiset. Kun tulette Pariisiin, niin korvaan kaiken teille.
— Kiitoksia. Aion kyllä tulla sinne. Ja koska sallitte, niin tulen kolkuttamaan oveanne. Lähtekäämme, sillä meillä ei ole aikaa hukattavaksi. Kello on puoli yksi.
He laskeutuivat kolmisin portaita alas. Kuski sai viimeiset määräyksensä herraltaan ja läksi ajamaan Via del Babuinoa pitkin jalkamiesten astellessa Piazza di Spagnan poikki Via Frattinalle, jonka varrella ovat Fianon ja Rospolin palatsit.
Franz tarkasti viimeksi mainitun talon kaikkia ikkunoita. Hän ei ollut unohtanut Colosseumissa sovittua merkkiä.
— Mitkä ovat teidän ikkunanne? kysyi hän kreiviltä mahdollisimman luontevasti.
— Nuo kolme viimeistä, vastasi tämä aivan huolettomasti, sillä hän ei voinut aavistaakaan, miksi kysymys tehtiin.
Franz katsahti nopeasti ikkunoihin. Sivuilla olevissa ikkunoissa oli keltaiset silkkiverhot, keskimmäisessä valkoiset ja niissä punainen risti.
Viittaniekka oli pitänyt talonpojalle antamansa lupauksen. Ei tarvinnut enää epäilläkään; hän oli kreivi.