— Ei mitään, ei kerrassaan mitään, vastasi tämä, — niin kuin näette. Karnevaali vain on alkanut, pukekaamme nopeasti yllemme.
— Tästä kamalasta näytelmästä ei ole todellakaan jäljellä muuta kuin hämärä unikuva, sanoi Franz.
— Te olettekin nähnyt vain kamalan unen, painajaisen.
— Niin, minä; mutta tuomittu!
— Unta se hänellekin on ollut. Hän on vaipunut ikuiseen uneen, te sitä vastoin olette herännyt. Ja kukapa voi sanoa, kumpi teistä on onnellisempi?
— Mutta Peppino, miten hänen on käynyt?!
— Peppino on järkevä poika. Hän ei ole hiukkaakaan itserakas. Hän ei ole ollut vähääkään raivoissaan siitä, ettei ole herättänyt yleistä huomiota, vaan päinvastoin ihastuksissaan, kun kaikkien katseet olivat kääntyneet hänen toveriinsa. Hän käytti siis tätä sekamelskaa hyväkseen ja pujahti kansan joukkoon sekä katosi ehtimättä edes kiittää noita kunnianarvoisia pappeja, jotka saattoivat häntä. Ihminen on todellakin hyvin kiittämätön ja itsekäs olento… Mutta pukeutukaa. Näettehän, että herra Morcerf näyttää hyvää esimerkkiä.
Albert veti silkkihousut mustien housujensa ja kiiltonahkaisten saappaittensa päälle.
— No, Albert, kysyi Franz, — tekeekö mielenne todellakin hullutella? Vastatkaahan suoraan.
— Ei, vastasi hän, — mutta olen tyytyväinen, että olen tuon kaiken nähnyt, ja nyt ymmärrän kreivin sanat: kun on tottunut tuollaisiin näytelmiin, niin vain se voi enää herättää mielenkiintoa.