— Lukuun ottamatta sitä, että vain noina hetkinä voi tutkia ihmisluonteita, sanoi kreivi. — Mestauslavan ensimmäisellä portaalla kuolema repäisee ihmiseltä naamion, jota tämä on pitänyt kasvoillaan koko elämänsä ajan, ja oikea muoto tulee näkyviin. Myöntää täytyy, että Andrean kasvot eivät olleet kauniit… Iljettävä konna! Pukeutukaamme, herrat, pukeutukaamme.
Franz olisi näyttänyt raukkamaiselta, ellei olisi noudattanut toisten esimerkkiä. Hän veti siis ylleen puvun ja otti naamion, joka oli varmaankin yhtä valkoinen kuin hänen kasvonsakin.
Pukeuduttuaan he läksivät torille. Alhaalla odottivat vaunut täynnä kukkia ja konfetteja.
Vaunut yhtyivät riviin.
Kuoleman synkän näytelmän sijaan oli nyt tullut vallaton riemujuhla. Naamioituja parveili suurina laumoina, niitä pujahti porteista, niitä laskeutui ikkunoista, jokaisesta kadunnurkasta ajoi vaunuja, täynnä narreja, pajatsoja, dominoita, markiiseja, trasteverelaisia, kaikenlaisia kummituksia, ritareita, talonpoikia. Kaikki huusivat ja huitoivat käsillään, heittelivät munia, jotka olivat täynnä jauhoja, konfettia, kukkia, ahdistelivat sanoilla ja esineillä ystäviä ja vieraita, tuttuja ja tuntemattomia, eikä kellään ollut oikeutta suuttua, kaikki vain nauroivat.
Franzista ja Albertista tuntui, että heidät vietiin hurjiin pitoihin, jotta he unohtaisivat suuren surun. Yhä vielä he näkivät tai oikeammin sanoen tunsivat sielussaan kajastuksen siitä, mitä olivat nähneet. Mutta vähitellen yleinen huumaus valtasi heidät, he tunsivat, miten häilyvä järki alkoi kadota, heissä heräsi kumma halu ottaa osaa tähän meluun, hälinään ja hullutukseen. Kun viereisistä vaunuista Morcerfin päälle heitettiin kourallinen konfettia, ja he kaikki peittyivät jauhoihin ja alkoivat tuntea kaulassaan ja niissä kasvojen osissa, joita naamio ei suojannut, kuin nuppineulojen pistoja, yllytti se heidät ottamaan osaa yleiseen taisteluun. Albert nousi seisoalleen ja heitti kahmalokaupalla munia ja konfettia naapureittensa päälle.
Nyt oli sota alkanut. Nuoret unohtivat kokonaan sen, mitä olivat puoli tuntia aikaisemmin nähneet, niin voimakkaasti vaikutti heihin ympärillä riehuva kirjava, hurja ja mieletön näytelmä. Kreivi Monte-Cristo puolestaan näytti pysyvän välinpitämättömänä.
Suuren ja leveän Corson varrella on neli- ja viisikerroksisia palatseja, ja niiden kaikkien parvekkeet oli verhottu komeilla matoilla. Näillä parvekkeilla oli kolmesataatuhatta katsojaa, roomalaisia, italialaisia, kaikista maailman ääristä tulleita ulkomaalaisia. Suku-, raha- ja neroylimystö oli koolla. Kauniit naiset, jotka tämä riemu oli huumannut, kumartuivat parvekkeilta, heittelivät ikkunoista kadulla kulkeviin vaunuihin oikean konfettisateen ja saivat kukkia takaisin. Ilma oli aivan sakeana konfetista ja kukista. Kaduilla liikkui iloinen, vallaton ihmisvirta: jättiläiskokoisia käveleviä kaalinkupuja, ihmisen vartaloon liitettyjä mylviviä häränpäitä, takajaloillaan käveleviä koiria. Kesken tätä kaikkea joku nainen paljastaa kasvonsa ja on kuin Callot'n maalaama Pyhän Antoniuksen kiusaus; toinen on ihana Astarte, joka näyttää lumoavat kasvonsa; häntä tahdotaan seurata, mutta sen estää joukko peikkoja, kuin unipainajaisia. Kuvitelkaa mielessänne tätä kaikkea, niin saatte heikon kuvan Rooman karnevaalista.
Ajaessaan toista kertaa Corsoa pitkin kreivi pysähdytti vaunut ja pyysi anteeksi sitä, että aikoi jättää seuralaisensa. Vaununsa hän luovutti heidän käytettävikseen. Franz katsahti ylös. He olivat Rospoli-palatsin edustalla. Keskimmäisessä ikkunassa, siinä, jonka valkoisissa verhoissa oli punainen risti, näkyi sininen domino. Franz kuvitteli häntä Argentina-teatterissa näkemäkseen kauniiksi kreikattareksi.
— Hyvät herrat, sanoi kreivi hypätessään vaunuista pois, — kun olette väsyneet olemaan näyttelijöitä ja tahdotte tulla katselijoiksi, niin tiedätte, että teille on varattu paikat minun ikkunoissani. Siihen asti käyttäkää kuskiani, vaunujani ja palvelijoitani.