— No, herra Morrel, sanoi Danglars, — tiedätte jo, mikä onnettomuus meitä on kohdannut. Tiedättehän?
— Tiedän, tiedän. Kapteeni Leclère parka! Hän oli hyvä ja kunnon mies!
— Hän oli oivallinen merimies, vanhentunut taivaan ja meren välillä, niin kuin tuleekin miehen, jolla on luottamustoimi sellaisen liikkeen kuin Morrelin ja pojan palveluksessa, vastasi Danglars.
— Mutta, väitti laivanisäntä seuraten katseillaan Dantèsia, joka etsi sopivaa ankkuroimispaikkaa, — mutta minun mielestäni ei tarvitse olla niin perin vanha merimies, kuin te väitätte, Danglars, ennen kuin tuntee ja tietää tehtävänsä. Katsokaahan ystäväämme Edmondia, hän tekee tehtävänsä niin kuin ainakin mies, jonka ei tarvitse kysyä neuvoa keneltäkään.
— Niin, sanoi Danglars luoden Dantèsiin silmäyksen, jossa välähti vihan liekki, — niin, hän on nuori ja luulee pystyvänsä vaikka mihin. Tuskin oli kapteeni kuollut, kun hän otti johdon käsiinsä, kysymättä neuvoa keneltäkään, ja sai meidät heittämään hukkaan puolitoista päivää viipymällä Elban saaren luona palaamatta suoraan Marseilleen.
— Mitä tulee laivan johdon ottamiseen, sanoi laivanisäntä, — niin se oli hänen velvollisuutensa perämiehenä; mitä tulee puolentoista päivän hukkaamiseen Elban luona, niin hän teki siinä väärin, ellei ollut kysymys joidenkin vikojen korjaamisesta laivassa.
— Laiva oli yhtä hyvässä kunnossa kuin minä olen ja kuin toivon teidänkin olevan, herra Morrel. Ja tuo puolitoista päivää hukattiin vain oikun tähden, hänen kun teki mieli nousta maihin, siinä kaikki.
— Dantès, sanoi laivanisäntä kääntyen nuoren miehen puoleen, — tulkaahan tänne.
— Anteeksi, sanoi Dantès, — heti kohta tulen.
Sitten kääntyen laivaväen puoleen: