— Niin, niin, lähtekäämme! sanoi Dantès nopeasti nousten.
— Lähtekäämme! sanoivat kaikki vieraat.
Samassa Danglars, joka piti silmällä ikkunalaudalla istuvaa Fernandia, näki hänen alkavan tuijottaa, nousevan suonenvedontapaisesti ja vaipuvan sitten ikkunanpieltä vastaan. Samassa kuului kumeata ääntä portailta. Raskaitten askelten kopina, sekavat äänet, joihin liittyi aseitten kalinaa, kaikuivat voimakkaammin kuin vieraiden meluavat huudot. Syntyi jännittynyt äänettömyys.
Melu läheni. Oveen kolkutettiin kolme kertaa. Kaikki katsoivat kummastuneina toisiinsa.
— Lain nimessä! huusi ääni, johon ei kukaan vastannut.
Samassa ovi aukeni, virkapukuinen komissaari astui saliin ja hänen jäljestään neljä korpraalin johtamaa aseellista sotilasta. Levottomuuden sijaan tuli kauhu.
— Mitä nyt? kysyi laivanvarustaja mennen komissaaria vastaan, jonka hän tunsi. — Tässä on varmaankin tapahtunut erehdys.
— Jos erehdys on tapahtunut, sanoi komissaari, — niin uskokaa, herra Morrel, että se heti paikalla korjataan. Mutta minulla on vangitsemiskäsky. Ja vaikka vastenmielisesti panenkin sen täytäntöön, niin minun täytyy se tehdä. Kuka herroista on Edmond Dantès?
Kaikkien katseet suuntautuivat nuoreen mieheen, joka kiihtyneenäkin säilytti arvokkuutensa ja astui pari askelta eteenpäin sanoen:
— Minä olen. Mitä minusta tahdotte?