— Me tiedämme sen, sanoi Beauchamp.
— Mutta ette tiedä, että jouduin rosvojen käsiin.
— Rosvoja ei ole olemassakaan, sanoi Debray.
— On kyllä, vieläpä todella pelottavia.
— Myöntäkäähän, rakas Albert, sanoi Debray, — että kokkinne on myöhästynyt, että osterit eivät ole saapuneet Marennes'ista tai Ostendesta, ja että madame de Maintenonin esimerkkiä seuraten tahdotte korvata ruokalajin kaskulla. Me olemme siksi hyviä tovereitanne, että voimme sen antaa teille anteeksi ja kuunnella kertomustanne, vaikka siitä kaikesta päättäen tuleekin hyvin satumainen.
— Se on satumainen, mutta vannon, että se alusta loppuun asti on tosi. Rosvot olivat siis ryöstäneet minut ja vieneet hyvin pelottavaan paikkaan, jonka nimi on Pyhän Sebastianin katakombit.
— Minä tunnen ne, sanoi Château-Renaud, — olin vähällä saada siellä kuumeen.
— Minun kävi vielä paremmin, sanoi Morcerf, — minä todellakin sain siellä kuumeen. Sain kuulla, että olin vanki, ellen maksa lunnaita, pientä summaa, neljätuhatta roomalaista scudoa, joka on kaksikymmentäkuusituhatta frangia. Pahaksi onneksi ei minulla ollut muuta kuin tuhatviisisataa. Matkani oli päättymäisillään ja varani loppumaisillaan. Kirjoitin Franzille. Niin, Franz oli siellä, ja voitte kysyä häneltä, valehtelenko hituistakaan. Kirjoitin siis Franzille, että ellei hän ennen kello kuutta aamulla tuo noita neljäätuhatta scudoa, niin olen kymmenen minuuttia yli kuuden muuttanut niiden pyhien ja marttyyrien seuraan, joiden hautakammiossa minulla oli kunnia majailla. Ja Luigi Vampa, se oli tuon rosvon nimi, olisi aivan varmasti pitänyt minulle antamansa lupauksen.
— Mutta Franz toi siis nuo neljätuhatta scudoa? sanoi Château-Renaud. — Eihän mies, jonka nimi on Franz d'Epinay tai Albert de Morcerf, joudu pulaan neljäntuhannen scudon tähden.
— Mutta Franz ei tuonut mukanaan rahaa, vaan sen miehen, jota odotan ja joka minulla on kunnia teille esitellä.