Kadulta ei ollut kuulunut vaunujen kolinaa eikä eteisestä askelia. Ovikin oli auennut hiljaa.
Kreivi ilmestyi kynnykselle. Hän oli hyvin yksinkertaisesti pukeutunut, mutta suurinkaan keikari ei olisi huomannut hänen puvussaan mitään moitittavaa. Kaikki oli tavattoman aistikasta, hienoimpien ammattilaisten valmistamaa, puku, hattu, liinavaatteet. Hän näytti tuskin kolmenkymmenenviiden ikäiseltä, ja kaikkia hämmästytti, kuinka tavattomasti hän muistutti Debrayn luomaa kuvaa.
Kreivi astui hymyillen suoraan Albertia kohden, joka tullen häntä vastaan ojensi hyvin ystävällisesti hänelle kätensä.
— Täsmällisyys on kuninkaitten kohteliaisuus, sanoi kreivi Monte-Cristo, — niin kuin muistaakseni joku hallitsijamme on lausunut. Mutta vaikka matkustaja kuinkakin koettaisi, niin hän ei aina voi noudattaa samaa kohteliaisuutta. Toivon kuitenkin, rakas vicomte, teidän antavan minulle anteeksi ne pari kolme sekuntia, jotka olen myöhästynyt. Parinsadan peninkulman matkalla voi sattua kaikenlaisia esteitä, varsinkin Ranskassa, jossa näemmä ei saa piestä kyytimiehiä.
— Herra kreivi, sanoi Albert, — juuri äsken ilmoitin tulostanne muutamille ystävilleni, jotka olen kutsunut tänne antamanne lupauksen johdosta ja jotka minulla on kunnia teille esitellä. He ovat kreivi Château-Renaud, jonka suku ulottuu kahteentoista pääriin asti ja jonka esi-isät ovat istuneet pyöreän pöydän ääressä; Lucien Debray, sisäasiainministerin yksityissihteeri; herra Beauchamp, pelottava sanomalehtimies, Ranskan hallituksen kauhistus, josta ette kai kuitenkaan ole kuullut puhuttavan Italiassa, sillä hänen lehtensä ei leviä sinne; lopuksi kapteeni Maximilien Morrel, spahiratsuväen kapteeni.
Tämän nimen kuullessaan kreivi, joka tähän asti oli tervehtinyt kylmästi ja kohteliaasti niin kuin englantilaiset ainakin, astui vaistomaisesti askelen eteenpäin, ja hieno puna nousi hänen kalpeille kasvoilleen.
— Te kannatte Ranskan uusien sankarien univormua, sanoi hän, — se on kaunis univormu.
Jokin selittämätön tunne loi hänen ääneensä lempeän soinnun ja hänen kauniisiin, kylmiin ja kirkkaisiin silmiinsä loisteen, jota hän ei koettanutkaan salata.
— Ettekö koskaan ole nähnyt meidän afrikkalaisia sotilaitamme? sanoi Albert.
— En koskaan, vastasi kreivi, joka jälleen hillitsi itsensä täydellisesti. — Tämän univormun alla sykkii armeijan urhoollisin ja jaloin sydän.