— Herra kreivi! keskeytti Morrel.
— Antakaa minun puhua, kapteeni… Olemme tänään saaneet kuulla hänen tehneen niin jalon työn, jatkoi Albert, — että vaikkakin vasta tänään ensi kertaa olen hänet nähnyt, pyydän häneltä kuitenkin oikeutta saada sanoa häntä ystäväkseni.
Näiden sanojen aikana olisi jälleen voinut huomata, miten kreivi Monte-Criston katseeseen tuli kirkas välke; hänen poskilleen nousi heikko puna, ja silmäluomet värisivät, mikä hänessä ilmaisi mielenliikutusta.
— Te olette jalo, herra kapteeni, sitä parempi, sanoi kreivi.
Tämä huudahdus, joka oli pikemminkin vastaus kreivin omiin ajatuksiin kuin Albertin sanoihin, kummastutti kaikkia, varsinkin Morrelia, joka hämmästyneenä katsoi Monte-Cristoon.
Château-Renaud, joka oli tottunut liikkumaan suurissa seuroissa ja tekemään tarkkoja huomioita, oli nähnyt terävästi kaiken, mitä kreivistä saattoi vieras nähdä.
— Albert ei ole todellakaan pettänyt meitä, hän huomautti hiljaa toisille, kreivi on todellakin omituinen henkilö. Vai mitä sanotte, Morrel?
— Hänellä on suora katse ja miellyttävä ääni, jonka vuoksi hän miellyttääkin minua, vaikka hän puhuikin hiukan kummallisesti.
— Hyvät herrat, sanoi Albert. — Germain ilmoittaa, että pöytä on katettu. Rakas kreivi, sallikaa minun näyttää teille tietä.
Vaiti he astuivat ruokasaliin. Jokainen istui paikalleen.