— Aina, vastasi Monte-Cristo.
— Olenko epähieno pyytäessäni nähdä noita kallisarvoisia pillereitä? jatkoi Beauchamp toivoen saavansa vieraan valheesta kiinni.
— Ette laisinkaan, vastasi kreivi.
Ja hän otti taskustaan pienoisen siron rasian. Se oli valmistettu yhdestä ainoasta kaiverretusta smaragdista, joka oli kultaruuvilla suljettu. Kun tämän ruuvin aukaisi, tuli näkyviin pieniä vihertäviä, herneen kokoisia pillereitä, jotka tuoksuivat voimakkaasti. Niitä oli rasiassa neljä viisi kappaletta, ja niitä mahtui sinne tusinan verta.
Rasia kiersi pöytää, mutta aterioijat ihailivat enemmän smaragdia kuin haistelivat pillereitä.
— Kokkinneko teille tämän herkun valmistaa? kysyi Beauchamp.
— Ei suinkaan, vastasi Monte-Cristo, — minä en uskoisi todellisia nautintojani arvottomien käsiin. Olen itse jokseenkin taitava kemisti ja valmistan pillerini itse.
— Tämä on ihmeellinen smaragdi, suurin mitä olen nähnyt, vaikka äidilläni onkin arvokkaita perhekalleuksia, sanoi Château-Renaud.
— Minulla oli kolme tällaista, sanoi Monte-Cristo. — Yhden annoin sulttaanille, joka kiinnitytti sen miekkansa kahvaan; toinen on Pyhällä isällä, joka kiinnitytti sen tiaraansa, toisen melkein yhtä suuren mutta ei niin loistavan smaragdin viereen, minkä keisari Napoleon oli antanut hänen edeltäjälleen Pius VII:lle. Kolmannen pidin itse ja koverrutin sen ontoksi, joten se menetti puolet arvostaan, mutta tuli hyvin sopivaksi tähän tarkoitukseen.
Herrat katsoivat kummastuneina Monte-Cristoon. Hän puhui niin koruttomasti, että hän epäilemättä puhui totta tai oli hullu. Mutta smaragdi, joka oli ollut jokaisen käsissä, pakotti heidät uskomaan edellistä olettamusta.